Viime vuoden lopulla Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli, jossa haastateltiin laajasti valtion eri virastojen johtajia koronapandemian pakottamasta siirtymisestä etätyöskentelyyn. Valtiovarainministeriössä on aloitettu etätyöskentelyä koko valtionhallinnon laajuisesti kehittävä projekti jo ennen koronapandemiaa ja monissa virastoissa on pitkään edistetty mahdollisuutta etätyöskentelyyn, mutta haastateltujen johtajien mukaan merkittävin sysäys etätyöskentelyyn oli koronapandemian aiheuttama pakko. Sama pakkohan on myös tietysti yliopistoilla opinnoissa sekä työskentelyssä, vaikkakaan yliopistojen laajuista selvitystä etäopiskelu tai -työskentelymahdollisuuksista kuten valtiovarainministeriön projekti ei ole tietääkseni tehty.
Haastattelujen mukaan paluuta koronapandemiaa edeltäneeseen työskentelymalliin ei kuitenkaan ole. Etätyöskentelyssä nähtiin merkittäviä hyötyjä, vaikkakaan yhdenkään haastateltavan mukaan täyttä siirtymistä etätyöskentelyyn ei tule tapahtumaan. Kun miettii virkamiesjohtajien ajatuksia, herää helposti ajatus siitä, että voidaanko yliopistollakaan enää siirtyä takaisin koronapandemiaa edeltäneisiin käytäntöihin.
Tieteen on tarkoitus olla yhteisöllistä ja ihmisten kohtaaminen kasvotusten on korvaamatonta, mutta esimerkiksi 200 henkilön luennolle voi osallistua ihan yhtä aktiivisesti etänä striimin välityksellä kuin paikan päällä luentosalissa. Luennoitsija käy varmasti läpi samat asiat riippumatta siitä kuuleeko opiskelija asiat kuulokkeista vai luentosalissa itse ja asian mietityttäessä opiskelija voi kysyä kysymyksensä chatissa. Mahdollistamalla etäopiskelun yliopisto parantaa opiskelijoiden yhdenvertaisuutta erittäin merkittävästi, koska kuka tahansa elämäntilanteestaan tai asuinpaikastaan riippumatta voi helposti osallistua luennolle. Samalla yliopisto mahdollistaa laajemmin työelämän eri alojen asiantuntijoiden pitämät luennot, jotka omalta osaltaan syventävät ja edistävät opiskelijoiden ymmärrystä ja osaamista. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää itse tällä hetkellä käymääni ympäristöoikeuden valinnaista kurssia, jossa opettaa professorin lisäksi 7 eri asiantuntijaa tuomioistuimista, yksityiseltä sektorilta sekä yliopiston muista tiedekunnista. Ennen koronapandemian pakottamaa etäopiskelua tätä kurssia olisi ollut mahdoton järjestää kaikissa Suomen oikeustieteellisissä tiedekunnissa, mutta nyt jokaisen osallistuessa luennolle kotoa käsin on täysin mahdollista, että kurssia järjestettäisiin samalla toteutuksella kaikkialla.
Etäopiskelu ei tietenkään ole täysin ongelmatonta. Esimerkiksi pienryhmien, seminaarien ja muiden osallistavien luentojen järjestäminen etänä on vaikeampaa kuin luentosalissa. Opiskelijoiden ja opetushenkilökunnan kaipuu “tavalliseen opetukseen” lienee myös melko suurta, ja eritoten nuorempien opiskelijoiden yliopisto-identiteetin kannalta luentosalissa tapahtuvalla opetuksella voi olla suurtakin merkitystä. Etäopiskelua ei kuitenkaan kannata lytätä täydellisesti, sillä korona-ajan etäopetuksesta voi parhaassa tapauksessa löytyä uusia puolia, joiden olemassaoloa ei ole osattu huomata ennen normaaliin lähiopetukseen siirtymistä. Siirryttäessä takaisin fyysisiin luentoihin yliopistojen olisi hyvä pohtia ja toteuttaa myös etäopiskelua opiskelijoiden yhdenvertaisuuden sekä opintojen sujuvuuden lisäämiseksi. Tähän hyviä askelia olisivat jo kaikkien luentojen striimaaminen ja tallentaminen myöhempää katselua varten.
Johannes Lottonen, Hallituksen jäsen